Strängnäs ja me

Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä, ja tätä kirjoittaessani (09/2020) se ei oikeastaan ole edes alkanut. Otetaanpa tähän hätään pikainen kertaus, jotta olemme kaikki samalla viivalla ennen kuin suin päin ryntäätte lukemaan blogiamme.

Herran vuonna 2016 olimme nuoria ja hölmöjä, ja rakastuimme talovanhukseen Kirkkonummella. Vanhus oli päästetty kammottavaan kuntoon, mutta me näimme paikassa potentiaalia. Pyöräytimme siis rulettia ja päädyimme ostamaan talon tontteineen, uskoen vakaasti siihen että vaadittiin vain raakaa työtä, rahaa ja perkeleesti sisua että talo saataisiin palautettua entiseen loistoonsa. Little did we know.

Sitten alkoi remontti. 2016-2017 syys-talven aikana kunnostimme keittiön, märkätilat ja alakerran asuintilat. Ajatuksena oli muuttaa taloon asumaan ja jatkaa remontointia siinä sivussa. Muutimme taloon vappuna 2017, ja asuimme talossa kesän yli. Tuona aikana olimme jatkuvasti sairaina, kuumetta, yskää ja väsymystä jatkui viikkoja. Bonuksena keuhkoista löytyi pieniä pesäkkeitä röntgenissä. Kun kesä oli ohi, oireemme pahenivat ja meidän oli lopulta myönnettävä itsellemme, että talo on todennäköisesti syypää. Lokakuussa muutimme lopulta pois ja olemme olleet evakossa siitä asti. Emme voi enää edes käväistä talossa oirehtimatta, ja kivistävä tunne keuhkoissa on mennyt jo psykosomaattisen puolelle. Keuhkomme palautuivat aikaa myöten normaaleiksi, mutta rahaa nyt tietty meni jokunen touhukymppitonni. No, aina sitä pittää oppirahat maksoo.

Näin jälkikäteen on helppo spekuloida, mitä oltaisiin voitu tehdä toisin. Vaikka mitä, mutta en tiedä, oltaisiinko tehty kuitenkaan ja olisiko sillä ollut merkitystä. Luulen, että talossa on ollut useammassa paikassa vesivahinkoja. Vapautimme nämä mikrobit huoneilmaan, kun avasimme rakenteita, poistimme 80-luvun muovikalvoja ja teimme rakenteista hengittäviä. Voi olla, että koko talo olisi pitänyt repiä luurangoksi, jotta siitä olisi tullut asuinkelpoinen. Ei siis olla mitenkään liiaksi innostuttu spekuloimaan.

Viime keväänä (2020) teimme vihdoin päätöksen. Emme pystyneet enää itse remontoimaan taloa, ja vaikka talovanhus saataisiinkin kuntoon, en ole varma pystyisimmekö enää itse siinä asumaan. Lukuunottamatta paikan myymistä, ainoa ratkaisu oli siis nykäistä koko roska maan tasalle ja pykätä paikalle uusi entistä ehompi pytinki.

Minun (eli Rasmus, joka useimmiten näitä kirjoittelee) lisäkseni taloon muuttaa avopuolisoni Heidi, ihana tyttäremme Iina (syntynyt keskelle koronakesää 2020), sekä portugalinvesikoirat Lupe ja Mohi. Talomme sijaitsee Kirkkonummen maaseudulla.

Jos kaikki menee putkeen, toivomme muuttavamme tulevaan taloomme vuoden 2021 aikana. Tämä on uuden meidän ja uuden talomme tarina.